♫ Tästä tuleekin sitten se postaus, jossa käsittelen sitä, miksi ihmeessä oikein koskaan olen ajatellut tahtovani bordercollien - kyllä, sellaisen koiran siis tahdon ja olen tahtonut jo parin vuoden ajan. En kykene ainakaan toistaiseksi kirjoittamaan mitään järkevää itse pentukuumeesta, koska se tekee niin pahaa enkä välttämättä edes osaisi kertoa sitä kaikkea, mitä minun pitäisi, jotta minua edes hieman ymmärrettäisiin.
Olen tosiaan elänyt koiran kanssa pian kymmenen vuotta ja vieläpä sellaisen koiran, jonka rotuvalinnassa olen ollut vain pienesti mukana. Muistan, kuin äidin kanssa koirakirjasta tutkimme eri rotuja ja pääasiassa terrieripuolta. Minä olisin tahtonut jonkin pienen kääpiökoiran, ja suosikkeja taisivat 7-vuotiaalla olla maltankoira, chihuahua ja yorkshirenterrieri... Norfolkinterrieri oli söpö kuvassa ja äiti kai oli asennoitunut niin, että tahtoi terrierin. Tai en tiedä tahtoiko terrierin, mutta ainakin pienen koiran, josta olisi lenkkikaveriksi ja joka tulisi toimeen lasten kanssa. No mutta sellainenhan folkki on!
En sitten tiedä, miksi meillä on näitä kaksi. Ponzo ei tullut meille kovin pitkän harkinnan jälkeen, se oli sellainen "kättä päälle kaikki lupaa hoitaa" -tapaus - piskuinen koditon urospentu, johon äiti sattui törmäämään erkkarissa. Tai no ei se nyt niin piskuinenkaan ollut! Olen usein miettinyt, että jos meillä ei olisi Ponzoa, meillä varmasti olisi narttupentu Almasta, sellainen, josta olisi tullut kiva näyttelykoira (köh.. Almasta?) ja aksakoira. Tai sitten meillä olisi jonkin muun rodun edustaja! Tai sitten ei. Oikeastaan ilman Ponzoa en ehkä koskaan olisi löytänyt bortsua tai paimenkoiria tai koiria mitenkään sen syvemmin. Sen kanssa on kokeiltu ja tehty virheet ja opeteltu toimimaan kunnon koiranomistajina.
Ensimmäiset kosketukset bortsuihin ovat tulleet - kuinkas muuten - agilityn kautta. Aloitin Ponzon kanssa kyseisen lajin harrastamisen kun olin 11, ja alkeiskurssilta selvittyäni päädyin ryhmään, jonka ohjaajilla kummallakin oli (ja on toki edelleen!) bordercollieita. En tiedä, onko olemassa montaakaan sellaista koiraharrastajaa, joka ei olisi koskaan ajatellut itseään agiradalla bortsun kanssa. Minä olen huono sanomaan, mutta aivan varmasti rotu herättää kiinnostusta, ihmetystä ja miksei myös ärsytystäkin kaiken koiraharrastuksen piireissä. En ole koskaan ajatellut, että ohjattavuus, nopeus, innokkuus ja palveluhalu automaattisesti tulevat paimenkoiran mukana tai että ne kaikki ovat tykkejä heti syntyessään, vaan totta kai olin niin fiksu, etten edes osannut ajatella koskaan osaavani ohjata moista koiraa, joka tuntui reagoivan pienimmästäkin liikkeestä ja toistoista huolimatta jaksoi tehdä kunnes omistaja oli tyytyväinen. Muistan usein ihmetelleeni, miten sellaiseen superinnokkaaseen koiraan saattoi kellään palaa hermo, vaikka koira tekikin väärin.
Kiinnostuin bortsuista enemmän kuitenkin vasta parin vuotta myöhemmin, ja aloin tietenkin tutkiskella kasvattajia ja ihan vain selailla erityyppisiä koiria. En muista varmasti, mutten tainnut mitenkään erityisemmin tutkia käyttöbortsusivuja, ja minulla oli jo tuolloin mielessäni se, etteivät rahkeeni riittäisi käyttöbortsuun tai edes puolikäyttöön. Nyt olen tietenkin selaillut ties minkämoisten bortsukasvattajien kotisivuja ympäri maailmaa ja tullut siihen tulokseen, että nämä käytömmät bc:t ovat ehdottomasti kauniimpia ja luonteeltaan oivallisempia monenmoiseen harrastamiseen kuin näyttelypallerot. Tästä huolimatta ensimmäinen bortsuni tulee olemaan näyttö, hahahaha.
Ensimmäiseltä kasvattjalta jolle meilasin sain vastaukseksi, ettei bc sovi alaikäiselle. Olin tuolloin muistaakseen varttia vaille 14 ja asia kyllä kolahti melko pahasti. Tällä kasvattajalla tosin on melko "kovia" koiria ja jälkeenpäin ajatellen vastaus on minusta ihan okei. Olen ylpeä siitä, etten tämän jälkeen luovuttanut, vaan jatkoin kenneleiden selailua. Satuinpa sitten törmäämään kenneliin nimeltä Amazeme, ja ihastuin oitis yhteen kasvin omista koirista, Nancyyn. Rohkaisin mieleni ja lähetin mailia ja sain vastauksen, jollaista olinkin toivonut ja jonka myötä kai ikäänkuin tiesin, että olin löytänyt ihmisen, jolta tulevaisuudessa tahdon koiran. Näin Marjoa ensi kerran livenä Messukeskuksessa kaksi vuotta sitten, eli 2010 laskujeni mukaan. Jännä, että me ollaan vähänkuin tunnettu jo kahden vuoden ajan. Ensimmäisen kerran hänelle sitten juttelin Lahden KV:ssa 2011, ja ai mitä nostalgiaa oli käydä siellä tänä vuonna!
Näiden parin vuoden mittaan olen juoksennellut näyttelyissä aika kiitettävästi ottaen huomioon sen, ettei minulla koskaan ole omaa koiraa mukana. Kaksi erkkaria, Lahti KV:t, Messarit, Jyväskylä KV:t, Kuopio KV, Mikkeli KV ja mitä kaikkia niitä on. Yhdet agikisat matkustin Jykylään katsomaan ja sain onnitella Nämppää 8-vuotissynttäreiden johdosta. Ja sitten on niitä näyttelyitä, joissa Marjo itse ei ole ollut, vaan joitain hänen kasvattejaan. Näyttelysäännöt ja niissä kiertävät koirat ovat kutakuinkin tulleet tutuiksi, kuten arvata saattaa. Itse en kuitenkaan ole kamala näyttelyihminen, vaikka tykkäisinkin esittää koiria ja istuskella kehän laidalla. Näyttelyt kun ovat vähän sellainen hömppä harrastus, mutta ei minulla ole mitään niitä vastaan! Minkä ehkä huomaa omasta harrastustyylistäni tähän mennessä.
Kiinnostukseni bortsuja kohtaan varmasti oli käynyt vanhemmilleni ilmi, mutta ajatuksen kolmannesta koirasta meille otin esille vasta rippikoulukesänäni vuosi sitten. Kirjoitin heille pitkästi siitä, millainen koira bc on, mitä olisin valmis tekemään koiran eteen ja suunnitelmani sen varalle sekä sitten oman bortsutarinani. Kerroin heille tunnemyllerryksestä silloin, kun Nancy sai viimeiset pentunsa talvella 2011 (kyllä, elin helvetissä tuolloin). Jätin paperinipun vanhemmille luettavaksi riparin ajaksi, ja meni monta viikkoa, ennen kuin pidimme minimaalisen jutteluhetken syistä, miksi meille ei tule koiraa. Asiasta tuli jonkinlainen tabu.
Kiinnostuin bortsuista enemmän kuitenkin vasta parin vuotta myöhemmin, ja aloin tietenkin tutkiskella kasvattajia ja ihan vain selailla erityyppisiä koiria. En muista varmasti, mutten tainnut mitenkään erityisemmin tutkia käyttöbortsusivuja, ja minulla oli jo tuolloin mielessäni se, etteivät rahkeeni riittäisi käyttöbortsuun tai edes puolikäyttöön. Nyt olen tietenkin selaillut ties minkämoisten bortsukasvattajien kotisivuja ympäri maailmaa ja tullut siihen tulokseen, että nämä käytömmät bc:t ovat ehdottomasti kauniimpia ja luonteeltaan oivallisempia monenmoiseen harrastamiseen kuin näyttelypallerot. Tästä huolimatta ensimmäinen bortsuni tulee olemaan näyttö, hahahaha.
Ensimmäiseltä kasvattjalta jolle meilasin sain vastaukseksi, ettei bc sovi alaikäiselle. Olin tuolloin muistaakseen varttia vaille 14 ja asia kyllä kolahti melko pahasti. Tällä kasvattajalla tosin on melko "kovia" koiria ja jälkeenpäin ajatellen vastaus on minusta ihan okei. Olen ylpeä siitä, etten tämän jälkeen luovuttanut, vaan jatkoin kenneleiden selailua. Satuinpa sitten törmäämään kenneliin nimeltä Amazeme, ja ihastuin oitis yhteen kasvin omista koirista, Nancyyn. Rohkaisin mieleni ja lähetin mailia ja sain vastauksen, jollaista olinkin toivonut ja jonka myötä kai ikäänkuin tiesin, että olin löytänyt ihmisen, jolta tulevaisuudessa tahdon koiran. Näin Marjoa ensi kerran livenä Messukeskuksessa kaksi vuotta sitten, eli 2010 laskujeni mukaan. Jännä, että me ollaan vähänkuin tunnettu jo kahden vuoden ajan. Ensimmäisen kerran hänelle sitten juttelin Lahden KV:ssa 2011, ja ai mitä nostalgiaa oli käydä siellä tänä vuonna!
Näiden parin vuoden mittaan olen juoksennellut näyttelyissä aika kiitettävästi ottaen huomioon sen, ettei minulla koskaan ole omaa koiraa mukana. Kaksi erkkaria, Lahti KV:t, Messarit, Jyväskylä KV:t, Kuopio KV, Mikkeli KV ja mitä kaikkia niitä on. Yhdet agikisat matkustin Jykylään katsomaan ja sain onnitella Nämppää 8-vuotissynttäreiden johdosta. Ja sitten on niitä näyttelyitä, joissa Marjo itse ei ole ollut, vaan joitain hänen kasvattejaan. Näyttelysäännöt ja niissä kiertävät koirat ovat kutakuinkin tulleet tutuiksi, kuten arvata saattaa. Itse en kuitenkaan ole kamala näyttelyihminen, vaikka tykkäisinkin esittää koiria ja istuskella kehän laidalla. Näyttelyt kun ovat vähän sellainen hömppä harrastus, mutta ei minulla ole mitään niitä vastaan! Minkä ehkä huomaa omasta harrastustyylistäni tähän mennessä.
Kiinnostukseni bortsuja kohtaan varmasti oli käynyt vanhemmilleni ilmi, mutta ajatuksen kolmannesta koirasta meille otin esille vasta rippikoulukesänäni vuosi sitten. Kirjoitin heille pitkästi siitä, millainen koira bc on, mitä olisin valmis tekemään koiran eteen ja suunnitelmani sen varalle sekä sitten oman bortsutarinani. Kerroin heille tunnemyllerryksestä silloin, kun Nancy sai viimeiset pentunsa talvella 2011 (kyllä, elin helvetissä tuolloin). Jätin paperinipun vanhemmille luettavaksi riparin ajaksi, ja meni monta viikkoa, ennen kuin pidimme minimaalisen jutteluhetken syistä, miksi meille ei tule koiraa. Asiasta tuli jonkinlainen tabu.
leave it unspoken, leave it unspoken
leave it unspoken now
Samaisena syksynä sain kaveriltani Suvilta hoitoon kiertolaisbortsu Hilvan, joka oli varsinainen tapaus ylienergisyyksineen ja lievine arkuuksineen. Hips oli asunut Suvilla jonkun aikaa, ja neidille oli tarkoituksena etsiä uusi koti, jonne neiti pääsikin meillä vierailtuaan. Yhteinen viikko sujui lähes erinomaisesti, joskin väsyttävästi, kun nousin aamuviideltä käyttämään bortsua ja iltapäivätkin kuluivat kutakuinkin lenkkeilyn ja Hilvan uuvuttamisen merkeissä. Hipsillä oli pikkuinen hihnassakävelyongelma, mutta muuten se oli aivan ihana koira, ja usein aina kun vain ajattelenkin kyseistä koiraa ja sen olemusta, minua alkaa itkettää. Hilva ei ollut mikään helppo tapaus, mutta meillä silti meni todella hyvin, ja vanhemmatkin olivat tyytyväisiä ja tykkäsivät Hippusista, koska se oli niin kiltti. Elämäni kiistattomasti ihanin viikko.
Hilvan myötä tapasin myös Abbyn omistajat - minulla oli kerrankin aivan jumalattoman hyvä tuuri! Ilman Hilvaa en koskaan luultavasti olisi tutustunut Abbyn omistajiin niin hyvin, että olisin neidin saanut ulkoilutettavakseni. Olen siis viime tammikuusta lähtien puuhaillut Abbyn kanssa vähintään kolmesti viikossa, ja tälläkin hetkellä se on tuossa selän takana katselemassa Kerttu-marsua - ja jököttää siinä sen 10 päivää minkä ajan tuo täällä viettää. Toivottavasti ei kuitenkaan koko tätä aikaa. :D
Abby siis on ollut meillä muutamaan otteeseen hoidossa ja tunnen koko koiran melkoisen hyvin. Abby ei ole ihan sellainen bortsu, jonka haluan - se on hieman lahna ja tuollainen... no tuollainen. Myöskään Hilva ei vastaa täysin tarvettani, se on se toinen ääripää. Tiedän kuitenkin, että bortsussa on rotuna kaikki ne ominaisuudet, joita koiralta toivon: energisyyttä, keskittymiskykyä, toimivuutta, sopeutuvaisuutta, avoimuutta ja selkeästi myös sitä kiltteyttä. Bortsu on myös ulkonäöltään lähes poikkeuksetta kaunis, jos laskuista jätetään pois ne kaikista järkyttävimmät karvamöykyt. Bortsu myös täyttää vaatimukseni harrastuskoirasta: se selvästikin sopeutuu agilityyn, tokoon ja pk-lajeihin, ja sen kanssa voi puuhata myös temppuilua (koiratanssi!), flyballia ja vaikka vepeä. Ihan kaikkea mihin omat rahkeet riittävät. Itsehän haen lähinnä aksa- ja tokokoiraa, mutta olen myös kiinnostunut jäljestä ja hausta jopa kisamielessä.
Tarkoituksenani oli väsätä vanhemmilleni toinen, samantyyppinen kirjoitelma heti alkutalvesta, ja minulla oli selkeä suunnitelma ja visio siitä, mistä kirjoittaisin. Keräsin bortsunomistajilta joitain seikkoja vanhempiani mietityttäneestä asumisasiasta (väkisinkin tässä on jonkun vuoden päästä tulossa muutto kerrostaloon pois kotoa opiskelujen perässä), joita ajattelin sittemmin hyödyntää. En kuitenkaan koskaan saanut aloitettua kirjoittamista.
Toukokuussa sain ainutlaatuisen mahdollisuuden päästä kenneltyttöilemään bortsukatraan pariin, kun Superilla oli pennut. Otin tietenkin tarjouksen vastaan ja suuntasin Laukaalle viikonlopuksi. Vastassa minulla oli kuusi neliviikkoista vipeltäjää ja tietenkin aikuiset haukut sekä muu perhe. Minusta on aina jännää ja ehkä jopa epämukavaa mennä toisten kotiin varsinkin, kun en ihmisiä kovin hyvin tunne, mutta siihen katsoen meillä meni kai ihan hyvin, vaikka itseäni ärsyttääkin aina jonkun verran oma ujouteni ja osaamattomuus juttelun tai muun kanssa. Ehkä se tästä vielä joskus. Sinä viikolla todellakin sain katsoa, kalliot suutelivat taivasta. Hahah. Miten sitten ikinä sen ajattelenkaan.
Kesällä tapahtui kaikkea sellaista, mikä mullisti elämäni ja ei ehkä niin positiivisesti. Olen käynyt läpi kaikenlaista maan ja taivaan väliltä, rypenyt pohjalla pahemmin kuin koskaan aikaisemmin, ollut lähempänä luovuttaa kuin koskaan aikaisemmin. Ja lopulta olin siinä tilanteessa, että viime hädässä ennen Oulun-reissuani syksyllä kirjoitin vanhemmilleni ja jätin nivaskan jälleen tyynyn alle luettavaksi. Kirjoitin mahdollisimman kauniisti mutta kuitenkin niin, että viesti menisi perille. Ei mennyt, ei sellainen maailma ole mahdollinen noiden tajunnalle, eikä varmaan monen muunkaan ihmisen, jonka tunnen. Tai joka tuntee minut - tai ei, oikeastaan vain muutama ihminen tuntee minua sen verran että pystyy sanomaan, mitä pääni sisällä on tapahtunut.
Mutta tajusivatpa vanhempani tai eivät, sain heti paluuiltanani kuulla vastauksen kysymykseeni; miksi ei? Tyhjän vastauksen. Kaiken työn ja tuskan ja tunnemylläkän jälkeen istun tässä ja tiedän, ettei kaikkea toivoa olekaan menetetty. Että minulla on tulevaisuus riippuen vain pienistä yksityiskohdista. Viimeinkin on jotain, mitä odottaa - ihan oikeasti. Ja jotain, mikä koskee myös minua.
Meille tulee kolmas koira, bordercollie. Ja se on kaikki, mitä tarvitsen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti